maanantai 5. marraskuuta 2012

Tyttö tuli!

Onnettomasta päivitystahdista huolimatta, tunnen olevani velvolline ilmoittamaan pikkujättiläisemme syntymästä! Eli rv40+6 klo 14.50 päivänvalon näki ihana, tummatukkainen tyttäremme. Painoa 4450g ja pituutta 53cm. Terveydenhoitajan arvio "vähän reilu 3,5kiloisesta" meni siis aika metsään! :D

Kovasti YRITÄN vielä tehdä päivitykset loppuraskaudesta ja synnytyksesta, jahka vain suinkin ehdin!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

rv 24+2, supistaa, supistaa

Tätä tekstiä aloin kirjoittamaan jo viikko-pari sitten, mutta sitten iski ahdistus: en saa blogiini kirjoitettua mitään muuta kuin huonoja uutisia. Itsestä tuntuu, kuin tämä raskaus olisi vain pelkkää epäonnea ja vastoinkäymisiä. Ne ruusunpunaiset harhakuvitelmat joskus vielä koittavasta huolettomasta, energisestä, onnellisesta raskausajasta taitaa olla jo kauan sitten heitetty ja kuopattu. Nyt on kai vain yritettävä asennoitua niin, että koko raskaus on pelkkää poikkeustilaa, näin ei tule jatkumaan enää synnytyksen jälkeen, eli sinne asti olisi vain jaksettava.

Sitten uusimpiin huonoihin uutisiin (nämä ottakaa jo huumorilla :D), poika sairasti keskiviikko-torstai akselilla vatsataudin ja kuten arvata saattaa, minä olin vuorossa eilen. Ja mikä tauti, huh! Pahimmillaan alle puolen tunnin välein sai juosta vessaan oksentamaan ja kaiken muun ajan nukuin. Samalla ongelmaksi numero 1 muodostui, hemmetti sentään, *pissivaroitus* virtsankarkailu. Kun kyykky asennossa pönttöön oksentaa, ei ilmeisesti enää lantionpohjalihakset toimi, vaan se oli samalla kuin käsky virtsata... Eli jepjep... Vielä tänäänkin on ollut huono olo, oksennus on noussut monia kertoja kurkkuun, eikä ruoka maistu. Niinpä suunniteltu kesäteatterireissu jäi taas minulta välistä ja minä jäin sänkyyn makaamaan... Että niin, moneshan suunniteltu tapahtuma minulta jäikään välistä tämän raskauden takia. Nightwishin konsertti, Rukan pääsiäisreissu, ystävän polttarit... :(

Huomenna olisi äitipolilla kohdunkaulan kontrolli. Juhannuksen jälkeen kävin jatkuvien supistusten takia äitipolilla näytillä. Siellä todettiin kohdunkaulaa olevan vielä 5cm jäljellä (eli tosi hyvin), mutta ulkosuun sille reilulle sormelle auki, puolipehmeä ja sisäsuullakin oli havaittavissa aukenemista. Samalla otettiin virtsaviljelyt ja bakteerihan sieltä virtsasta taas löytyi. Ab-kuuri siis siihen, ja estolääkitys loppuraskaudeksi kun oli jo toinen virtsis alle kuukauden sisään.

 Pläh, kyllä ei tämä olo taas anna periksi, jospa huomenna saisin tulla kertomaan parempia uutisia ja loppuviikosta pääsisin nauttimaan meille kesän kohokohdasta, eli Ilosaarirockista. Kaikille lukijoille, niin uusille kuin vanhoille helteistä (tai itse toivon, ettei ihan kovin helteistä) heinäkuuta!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

rv 21+1, puoliväli oli ja meni!

Tosiaan, enää jälkimmäinen puolikas raskaudesta jäljellä, vaikka kuinka raskaus menisi yliajalle! Esikoisen sanoin: "PIPPII!".

Raskausviikolla 20+4 käytiin rakenneultrassa. Ruudulta näkyi hyvin eläväinen, nyrkkeilevä pieni, jolla kaikki vaikuttaisi olevan hyvin! Kätilö oli ihana ja selosti tarkasti kaiken mitä mittaili ja tarkkaili. Niinpä uskallettiin sitten kysyä myös kätilön mielipidettä siitä, kumpaahan sukupuolta mahtaisi pieni tulija olla, ja niin hän meille meni tyttöä lupaamaan. <3 Kyllä siinä tuli kyynel jos toinen tirautettua ja loppupäivän olikin hullun hymy kasvoilla. =)

Seuraavana päivänä olikin vielä neuvola. Muuten kaikki mallillaan, hemoglobiini noususuhdanteessa, vaikka onkin matala, verenpaineet hyvät (yläpaine kyllä vähän matala, mutta miulla on aina) ja painoakaan ei ole tullut liikaa, MUTTA päivittäiset harkkasupistukset, verenvuodot, alavatsakivut ja ongelmat esikoisen raskauden aikana nosti terkkarin huolta ja passitti miut lääkärille. Lääkäri teki sisätutkimuksen, jossa selvisi, että kohdunsuu pehmeä, reilusti sormelle auki ja kohdunkaulaa 3cm (eli pituus ihan hyvä). Nyt sitten kehoituksena levätä mahdollisimman paljon, rasitus- ja seksikielto ja kahden viikon päästä katsotaan kohdunsuuntilanne uudelleen. Pitkään mietti, laittaako miut äitipolille tarkempaan syyniin, mutta konsultoidessaan vanhempaa kollegaa, tulivat siihen tulokseen, että ainakin nyt toistaiseksi riittää neuvolalääkärin valvonta.

Vaikka lääkäri kovin huolestuneelta vaikutti, en itse oo osannu olla vielä huolissaan. Ymmärtääkseni on aika normaaliakin, että kohdunsuu on uudelleen synnyttäjällä alkujaan hieman auki. Myös pituus kohdunkaulalla on ihan hyvä. Ainut, että kohdunsuu vaikuttaisi olevan ihan pehmeä, ei tietysti ole hyvä juttu, mutta ei yksinään taida kertoa siitä, että varsinaista kypsymistä olisi tapahtunut. Katsotaan siis sinne parin viikon päähän ihan rauhallisesti, toki ottaen vähän rauhallisemmin, mutta en osaa vielä täysin vuodelepoon käydä kuitenkaan, en katso siihen olevan tarvetta...

Siinä mielessä tilanne on huolestuttava, että mikäli synnytys syystä tai toisesta lähtisi nyt käyntiin, ei pienellä olisi vielä mitään mahdollisuuksia selvitä. Muutama viikko eteenpäin ja mahdollisuudet on paljon paremmat ja viikolla 29 taas huomattavasti paremmat. Sinne asti yritän malttaa mieleni ja ottaa jokaisen supistuksen kuitenkin sen vaatimalla vakavuudella. Vaikka töitä se teettääkin, sillä nyt vihdoin ja viimein alkaa kunto olla sellainen, että oikeasti jaksaa jotain tehdäkin ja intoakin olisi. Mutta tilanne nyt on mikä on ja tällä mennään...

-Em ja Tylleröinen-

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

rv 18+2, visiitti ensiavussa

Pitkän hiljaiselon jälkeen täällä taas. On vaivannut jonkinlainen "keskiraskauden seesteisyys"; ei niinkään mielenmyllerrysten, raskauden kulun tai mihinkään tähän liittyen, vaan lähinnä kirjoittamisen suhteen. Kun on pitkän aikaa hiljaa, ei osaa taas aloittaa. Mutta jospa sitä tästä taas ryhdistäytyisi... Tämän hiljaisuuden aikana kuitenkin muutama uusi lukija on eksynyt blogiini, joten kiitos kaikille teille!

Viime viikot on menneet pitkälti toipuessa: edelleen osittain pahoinvoiden, oksennellen, mutta onneksi väliin mahtuu myös jo hyviä hetkiä, jolloin jaksaa vähän jotain touhuta ja ulkoilla tms. Toipuminen kaiken kaikkiaan on ollut hidasta, vielä ei puhettakaan, että olisin työkykyinen, ja lisäksi nyt toipumista on hidastanut reilun viikon vallannut flunssa (kotilääkärinä diagnoisin kurkunpääntulehdukseksi), jonka seurauksena henki ei kulje kunnolla ja taas kunto heikkenee... Tänään on kyllä jo ääntä lähenyt paremmin, kuin koko viikon aikana, että ehkä tämä on paranemassa.

Mitäs sitten sinne vatsaan kuuluu? Ihania pieniä liikkeitä on alkanut tuntumaan edessä olevasta istukasta huolimatta. Vielä ei juuri liikkeitä kuitenkaan kädelle tunnu, sillä toinen tuntuu rauhoittuvan aina, kun äiti tai isi laittaa käden vatsalle. Mutta toisinaan toinen punkeaa itsensä niin lähelle napaa, että tuntuu selvästi kädelle pikkuinen "Möhkyrä", jota voi jopa silitellä. <3 Vatsan koko muuten on vielä ihan minimini. Kukaan ulkopuolinen tuskin vielä osaisi vatsan koon perusteella sanoa, että vauvaa odotetaan, mutta tämä oli odotettavissakin, kun kohtu on voimakkaasti taaksepäin kallistunut ja varttakin, johon vauva voi piiloutua, on keskimääräistä enemmän. Pienen pieni "kesäpömppis" putkahti kyllä näkyviin jokunen viikko sitten, eli hieman aikaisemmin kuin esikoisesta, mutta ei ole siitä sitten kasvanut ollenkaan.

Mutta palatakseni otsikkoon, koukattiin eilen illalla mökiltä ensiavun kautta kotiin. Mökillä saunaan mennessä huomasin, että housuun oli vuotanut verta. Siitä vessaan ja pyyhkiessä paperiin jäi niin verta kuin hyytymiäkin. Paniikissa lähdettiin samantien ajamaan miehen kanssa ensiapuun (esikoinen jäi mummon kanssa mökille, onneksi oli mummo <3), siellä pääsin samantien äitipolille, jossa otettiin ensin niin verikokeita, kuin virtsanäytteitä ja niiden tulosten tullessa pääsin myös gynelle ultrattavaksi. Vuoto oli tuohon mennessä loppunut (eikä sitä loppujen lopuksi edes paljoa tullut), eikä vuodon alkuperää saatu selvitettyä. Pääasia kuitenkin, että kaikki näytti olevan hyvin. Pieni oli liikkuvainen ja sydänkin pamppaili normaalisti. Sen enempää ei sikiötä tutkittu, tarkemmat tutkimukset sitten normaalisti rakenneultrassa, joka on muutaman viikon kuluttua.

Vaan kyllä kokemus taas säikäytti, niin minut kuin miehenkin. Mieli ei ole oikein vieläkään rauhoittunut. Pelko pienen menettämisestä tuli jotenkin niin lähelle, etten siitä tunteesta tunnu pääsevän helpolla eroon. Onnellinen ja huojentunut toki olen, ettei nyt ainakaan näyttänyt olevan pienellä mitään hätää, mutta kun sen pelon ja huolen saa kerran hartioilleen kantaakseen, ei se näköjään helposti sieltä putoa. Varsinkin kun tämä alku on monin tavoin ollut takkuinen ja mikä vain voi olla vielä mahdollista. Toivottavasti rakenneultrassa saisin huojennusta pelkoihin ja pääsisin edes vähän nauttimaan odotuksen onnesta. Tämä on kuitenkin suhteellisen lyhyt hetki, enkä haluaisi myöhemmin herätä ja tajuta, että koko aika on mennyt huolehtiessa ja pelätessä.

-Em ja Möhkyrä-

perjantai 20. huhtikuuta 2012

rv 13+0, kotona vihdoin

Pitkän hiljaisuuden jälkeen pääsen/jaksan vihdoin kirjoitella kuulumisia. Ensimmäisenä on varmaan hyvä kertoa, että np-ultra oli keskiviikkona ja sieltä saatiin hyviä uutisia. Liikkuvainen pieni siellä keimaili ultralaitteelle, ja toki äiteelle ja isälle, oikein mallikkaasti. Kaikki mitat ja tarpeelliset rakenteet nähtiin oikein mainiosti ja niin vain nyt näyttäisi siltä, että vatsassani kasvaa pieni, suuri rakas, joka lokakuussa meidän maailman muuttaa. Niskaturvotusta oli 1,0mm, ja kooltaan vastasi viikkoja 13+1, vaikka menkoista laskettuna ultrapäivänä olisi ollut 12+5. Laskettua aikaa ei kuitenkaan muutettu, kun heittoa niin vähän.

Niin, miten nämä viikot on meillä menneet sitten viime päivityksen... Kuten viimeksi päivitin, niin rankan oksentelun tuloksena oli taas sairaalan hoiviin kääntyminen. Kun sairaalaan tuon viime päivityksen jälkeen menin, olin jo huolestuttavan huonossa kunnossa. Niinpä lääkäri teki päätöksen pidemmästä sairaalajaksosta (kuin edelliset 3 päivää) ja tujummasta nesteohjelmasta. Nyt siis pelkän nesteytyksen lisäksi tiputettiin nesteenä myös kaikki ravinteet. Aikaisemmin  (ja yleensä) siis tiputettiin pelkkiä ns. "kirkkaita nesteitä": suolaliuosta, sokeriliuosta yms.

Kaksi viikkoa noita ravinneliuoksia tiputettiin, kunnes alettiin puhua kotiin pääsystä. Itsellä oli hyvin epävarma olo kotiin lähdöstä, sillä olin tullut nyt sairaalaan asenteella, ettei sieltä pois lähdetä, kunnes oikeasti voin olla varma, että kotona pärjään. Ja todellakaan en tuolloin ollut varma omasta pärjäämisestäni, eihän mikään ruoka, taikka edes juoma, pysynyt sielläkään sisällä, vaan suorinta tietä ennemmin tai myöhemmin tuli ulos. Kotiinlähtö päivänä ei kyllä sitten kotiin tarinnut lähteä, sillä edellisenä yönä oli noussut kuume, ja oksentelevana ja kuumeisena en todellakaan kotiin suostunut lähtemään.

Tähän väliin voisin kommentoida, että tuolla viikolla, kun alettiin puhua kotiin lähdöstä (ja minä nuivasti siihen suhtauduin) aloin saada huonoa kohtelua, niin hoitajilta kuin lääkäreiltä. Hoito ei siihenkään mennessä ollut potilaslähtöistä, vaan vähättelevää ja aika ylimielistä. Minua ei kuunneltu tai en ainakaan kokenu tulleeni kuulluksi. Rivien välistä pystyi lukemaan, mitä mieltä lääkäri(t) (pääasiassa yksi) ja hoitajat pahoinvoinnistani oli (henkisistä syistä johtuvaa) ja kuinka sitä pitäisi hoitaa vain nousemalla ylös siitä sängystä ja tehtävä sitä, tätä ja tuota. Vaan kun oma olo ei yksinkertaisesti antanut armoa, ja selvitäkseni niistä oloista, yritin vain olla juuri niin kuin sillä hetkellä siedettävimmältä tuntui... Tuohon henkiseen puoleen vaan sanon, että näiden viikkojen aikana olen myös ollut psykiatrisen hoidon piirissä, ja sieltä ollaan kyllä vahvasti oltu sitä mieltä, ettei minkäänlaista masennukseen viittaavia oireita ole. Vaan päinvastoin, olen yllättävänkin hyvin jaksanut ja sietänyt päivästä toiseen jatkuvaa rankkaa pahoinvointia ja samojen seinien tuijottelua. Vaan kun lääkär(e)illä on oma mielipide, niin lääkär(e)illä sitten ilmeisesti on. Sitä en ymmärrä, minkä takia lääkäri(t) eivät viitsineet lukea psykiatrisen puolen raportteja...

Tuon kuumeen nousun kanssa saatiinkin sitten hieman taistella oikeuksista saada hoitoa. Kuume nousi pahimmillaan yli 40 asteeseen, mutta edelleenkään ei tuntunut siltä, että niitä kuumepiikkejä olisi otettu tosissaan. Valittelin selkäkipua, johon hoitaja kohautti olkia ja tiuskasi, ettei ihmekään kun niin pitkään on sängyssä maattu, että koskee selkään. Valittelin, että on vaikea hengittää syvään, hoitajan mielestä sitä piti silti tehdä, että saa keuhkoista huonot kaasut varmasti pois. Valittelin kylmää ja tärisin horkasta, ja tosiaan, hoitaja otti sen tosissaan vasta kun mittari näytti 40 astetta, 1½ tuntia kerkesin kylmässä täristä ja painaa sitä hälytysnappia (välillä mittasi siinä kuumeen, mittari näytti 38,3 ja hoitaja vain tunki lisää peittoa päälle). Kun kuumemittari näytti uusia kymmenlukuja alkoi hoitajakin tekemään jotain, verenpaineet oli todella matalat ja sykkeet paukku 120 tienoilla. Labrasta käytiin ottamassa veriviljelyt ja tulehdusarvot, jotka tuossa vaiheessa olivatkin sitten 59 eli nousseet. Äitini painostuksesta (joka on sairaanhoitaja itsekin) saatiin illalla yhdeksän aikaan vihdoin lääkärikin käymään paikalla, vaikka vähäpuheinen olikin, niin ilmeisesti siinä vaiheessa jo ymmärsi tilanteen ja aloitti antibioottitipan (tätä lääkäriä en ollut aikaisemmin tavannut).

Seuraavana aamuna vähättely jatkui, kuumeelle etsittiin ties mitä syitä: se johtui pari päivää aikaisemmin tehdystä vatsan tähystyksestä, hoitajan mielestä se johtui siitä ravintoliuoksesta, lääkäri varmaan edelleen epäili niitä henkisiä syitä (näihin kyllä kysyin, että selittääkö ne tulehdusarvojen nousun ja sitä se ei kyllä selittänyt). Lääkäri siis edelleenkin puhui, näkemättä mitään verikokeiden arvoja, kotiin lähdöstä. Kun sitten tieto kuumeen todellisesta syystä tuli esille, oli lääkärinkin kommentti vain "oho, enpä olis ikinä arvannu" (ja tämä ei siis todellakaan ollut se sama lääkäri, joka oli edellisenä iltana aloittanut antibiootit). Syynä noihin kuumepiikkeihin, matalaan verenpaineeseen ja korkeisiin sykkeisiin oli verenmyrkytyksessä, sepsiksessä. Olin ilmeisesti tippakanyylin kautta sairastunutkin yhtäkkiä vakavasti. Tilanne yllättäin olikin se, että vauvasta viis, äiti pitää saada kuntoon. Tulehdusarvotkin paukkui tuossa vaiheessa jossain 176. Tämä kotiinlähettävä lääkäri ei muuten edelleenkään osannut hommiaan (ei määrännyt kanyylinpaikkaa vaihdettavaksi, vaikka epäili sen olevan syynä, ei määrännyt lisänesteytystä, vaikka virtsannut en ollenkaan, eikä myöskään osannut määrätä oikeita antibiootteja), vaan onneksi olin oikeutettu muun sairauteni puolesta sisätautilääkärin vastaanotolle, joka onneksi homman hoiti huomattavasti tyylikkäämmin ja ymmärsi myös tilanteen todellisen vakavuuden. Oikea hoito saatiin siis aloitettua ja nopeasti lähti tulehdusarvotkin sitten laskuun.

Äiti saatiin siis taas kuntoon, mutta enää jännitti vain, kuinka infektio, lääkkeet yms. oli vaikuttanut vauvaan. Ilmeisesti verenmyrkytys raskauden aikana on hyvinkin harvinaista, sillä tietoa, miten kyseinen bakteeri voi vauvaan vaikuttaa, oli vaikea saada. Antibiootit ja muut lääkkeet kuitenkin oli valittu raskaanaolevalle turvallisiksi. Mutta kuten jo ensimmäisenä mainitsin, ultrassa vauvan kehitys vaikutti normaalilta, ja koska tulehdus saatiin niin nopeasti paikallistettua ja hallintaan, niin vaikuttaisi siltä, ettei näistä ole toistaiseksi havaittavissa mitään haittaa... Tästä tiedosta olen nyt erittäin onnellinen ja odotusta jatkan nyt "normaalisti", ilman pelkoa. Ainahan on mahdollisuus vielä, että jotain sattuu tai jotain havaitaan myöhemmin, mutta enää en jaksa stressata tai pelätä mahdollisia ongelmia. Niitä ongelmia voi tulla muistakin syistä johtuen ja pelossa en halua koko raskautta kuitenkaan elää.

Yhteensä siis reilu 4 viikkoa makasin sairaalassa putkeen. Nyt kunto, viikkojen makoilun jälkeen, on uskomattoman huono, eikä pahoinvointikaan ole hellittänyt, mutta eilen kotiin kuitenkin lähdin. Kuitenkin sillä varauksella, että soitto vain osastolle, niin pääsen takaisin. Tulevalle isoveljelle kerrottiin myös vauvan olevan äidin vatsassa, niin isoveljen vastaus oli, että "eikä oo"... :D

tiistai 20. maaliskuuta 2012

rv 8+4, pikakuulumiset

Oksennetaan, oksennetaan, oksennetaan.... Siinäpä meidän kuulumiset! Sairaalassa on maattu jo kahteen otteeseen, eikä tilanne helpota yhtään. Enempää en jaksa edes kirjoitella, blogi pysyy hiljaisena niin kauan kun olo on tämmöinen, anteeksi!

Em ja pikkuinen, jolla todistettavasti vielä viime viikolla oli kaikki hyvin

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

rv 5+2, ympärivuorokautista pahoinvointia

Niin, nyt se sitten jo alkoi. Eilen oli etova olo melkein koko päivän, ja tänään edelleen vain heikompi. Tottakai, huoli ja stressi pienen kehityksestä aiheuttaa vielä lisää pahoinvointia, ja siksi pitäisinkin tärkeänä nyt sitä varhaisultraa. Vain, että näkisi, ettei taas tarvitsisi kärsiä turhaan.

Tämä pahoinvointi muuten muistuttaa paljon esikoisen pahoinvointia. Puhuin jo joskus aikaisemminkin, että siinä keskenmenneessä pahoinvointi oli jotenkin erilaista. Tänä aamuna tuli hyvin vahvat takaumat esikoisen odotusaikaan, ja olo muistuttaa hyvin pitkälti silloista olotilaa... Tahtoisin niin uskoa, että tämä on sitten hyvä merkki, ja pieni voi ja kasvaa normaalisti.

Viime yönä muuten näin ensimmäisen raskausunen. Siinä olin jo synnytyssalissa, ja ihmettelin, kun en raskaudesta muuta muista, kuin alun ja nyt sitten lopun. Olin kuin nukkunut raskauden yli. Synnytystä yritettiin kovasti saada käynnistymään, yhden epiduraalinkin olin jo kyllä saanut, mutta synnytys ei vähän niinkuin lähtenyt käyntiin. Odotettiin muuten siinä tyttölasta ;)